Mikko Marttila Ihmisen sisäisestä järjestyksestä et voi löytää rikkomusta, sillä se toteuttaa aina tarkoitusta.

Entäs, jos maailma ei olekaan, kuin hengität? Ehdottomuuksista ehkä?

Silloin, kun ihminen sanoo olevansa järjen ihminen tai väittää puoluekantansa edustavan jotain, hän ottaa valtuudet määritellä itsensä sekä ympäristönsä omakohtaisten arvioperusteiden mukaan eikä suinkaan yleismaailmalliselta näkökohdalta.

Tällaiset itsejulistukset, milloin järjen tai johdonmukaisuuden kilvellä heijastavat ennemminkin tarvetta tunnustaa suuntausta, kuin altistaa itsensä ympäristön väreilylle ja sallia itselleen erilaisten vaikuttimien moninaisuus.

Ihminen kuitenkin on ympäristönsä summa, joten vallitseva ”ääreistyminen” ei voi mitenkään olla yhtäkkiä tyhjästä ilmestynyt ilmiö sen enempää kuin pitkäjänteisen ”salaliiton tulosta”, vaan pikemminkin erilaisten vaikutteiden ja ympäristömuutoksen loppulukema.

Elinkeinoelämän murros on saavuttanut monia aikoinaan yksinoikeudelliseen luontaiseen saneluvaltaan perustuvia lohkoja, esimerkiksi lehdistön osalta, jolloin tuotantoperusta oli turvattua. Nykyään lehdistö on joutunut kuitenkin kilpailutuksen seurauksena sopeuttamaan ennen turvattua asemaansa.

Lehdistön sopeuttaminen ja saneluvallan murtuminen takuulla vaikuttaa myös ympäristömuuttujiin, joka on johtanut ennen varmaan tietolähteeseen perustuvan uskon murtumista ja altistanut myös lukijakunnan kyseenalaistamaan omia uskomuksiaan.

Kun uskomuksista siirrytään epävarmuuden ja tulkinnallisen tiedon aikaan, on myös varmaa, että ehdottoman tiedon puuttuessa turvaudutaan sitten mieluummin tuttuun ja turvalliseen, kuin että altistetaan itsensä epävarmuuden aikaan.

Monipuolinen tiedon tarkastelu ja myös valtakäsitysten kyseenalaistaminen on vaikeaa varsinkin silloin, kun tuntee yhteisöpaineen julistaa ehdotonta totuutta, vaikka havaitsisi enemmänkin äänenkorkeuksien muutoksia ja päälle huutoa, jota siivittää henkilökohtainen kunnia sekä tunteiden tulkinta, kuin asiakohtien väitelmöinti keskenään.

Minä luulen vai minä tiedän?

Lapsi herää jossain vaiheessa huomaamaan, että ennen niin kovasti tietäväinen vanhempi osoittaakin erehdyksen merkkejä eikä tunnukaan tietävän aina ehdotonta totuutta kaikesta. Tämä on eräs lapsuuden kehityskaaren vaiheita, jolloin itsenäisyys ja erillisyys vanhemmista herää.

Uskomuksilla on taipumus kummuta enemmän lapsuuden kokemuksista, jolloin elämä oli yksinkertaista ja säännöt selkeät, mutta kääntöpuolena on, että uskomusten vallitessa uteliaisuus ja kokeellisuus jää kokematta. Säännöissä on hyvänä puolena selkeys, mutta kääntöpuolena kyvyttömyys nähdä mahdollisuuksia hyvin raamitetussa maailmassa ja sen sijaan vain pitäytyä vanhoissa ”hyvissä ajoissa” jolloin kaikki oli vain niin ”selkeää ja turvallista.”

Onko rohkeus sitten uskallusta puolustaa vain jotain arvoa tai näkemystä vai olisiko rohkeus pikemminkin rohkeutta haastaa itsensä ja asettaa itsensä alttiiksi mahdollisuuksille?

Entä, jos maailma ei olekaan sellainen, kuin hengität?

Entä, jos maailma olisikin edelleen jännittävä ja täynnä mahdollisuuksia?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Pidän tuon kaltaisesta pohdiskelusta.

Korostit kuitenkin varsin selvästi tekstissäsi ympäristötekijöiden ja yksilön kokemuksien merkitystä asennoitumisessa erilaisiin asioihin, ja selkeästi arvostat enemmän sellaista asennoitumista, missä aistitaan herkällä vaistolla ne "ympäristön väreilyt".

Hiljattain julkaistiin kuitenkin mielenkiintoinen tutkimus siitä, että jopa puoluevalinta tai poliittinen katsantokanta on pitkälti geeneihin kirjoitettua. Eritoten kun kysymys on erilaisista yhteiskunnallisista tulonjakokysymyksistä, tasa-arvokysymyksistä j.n.e.

Samoin tuo yllämainittu herkkyys reagoida ympäristöön sen sijaan, että puskisi siinä kuin norsu posliinikaupassa miettimättä mitään muuta kuin omaa agendaansa, on tietyssä mielessä luonnekysymys. Useinmiten on juurikin niin, että ne herkemmät yksilöt joutuvat alati reagoimaan niiden porskuttajien luomaan ympäristöön ja heidän siinä ympäristössä aiheuttamiin muutoksiin. Osa meistä siis menestyy reagointikyvyllään ja osa kyvyllään puskea muutoksia eteenpäin aggressiivisesti.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset